Sosiologipäivien matkareportaasi, osa 1

Osallistuin Joensuussa maaliskuun 15.-16. päivä järjestetyille Sosiologipäiville, jotka tarjosivat antoisia lähestymistapoja ja inspiraatiota myös ruokahävikin tutkimiseen. Itä-Suomen yliopistossa järjestettyjen päivien teema oli tänä vuonna Kiertokulkuja: ”Kehät, kaarrokset ja pyörteet jättävät varjoonsa kulmikkaat järjestykset, rakenteet ja nelikentät, ja toisto, paluu ja syklit kirkastuvat sosiologian maisemissa lineaarisen muutoksen ja murrosten sijaan.”. Tämä avaakin mielenkiintoisen tavan hahmottaa myös ruokahävikkiä. Viljely, ruoan tuottaminen, syöminen ja ylimäärän kompostoiminen sekä lopulta muuttuminen mullaksi muodostavat syklin, jossa aine kiertää ihmisten ja luonnon välillä. Nykyisissä ruokajärjestelmissä kiertokulut eivät tietenkään aina pyöri näin sulavasti, vaan niissä saattaa esiintyä myös ikävämpiä pyörteitä, kuten jo sadonkorjuuvaiheessa tapahtuva hävikki, joka katkaisee ruoan kiertokulun.

Jätteen yhteiskunta -työryhmässä, johon osallistuin, lähestyttiin jätteiden kanssa elämistä monelta eri suunnalta. Oli kiinnostavaa kohdistaa huomio hetkeksi tähän ruokahävikin äärimmäiseen muotoon: kun ruoka on lopullisesti menettänyt syömäkelpoisuutensa, siitä tulee jätettä, hankalaa ylijäämää, josta ei kuitenkaan yhteiskunnassa voida olla välittämättä. 

Työryhmän aloitti Henna Kokkonen, jatko-opiskelija Itä-Suomen yliopistosta, joka käsitteli esitelmässään kuluttajien näkemyksiä jätteiden lajittelusta. Havainnot perustuivat Kokkosen tekemään kenttätyöhön ja haastatteluihin Itä-Suomessa. Hän esitti ensinnäkin, että tällä hetkellä kuluttajien näkemyksiä ei oteta riittävästi huomioon kierrätysmääräyksissä: lajittelun taustalla on paljon erilaisia määräyksiä, ohjeita ja eri toimijoita (kuten jätelaki, alueelliset jätehuoltomääräykset, jätesuunnitelmat jne.), minkä vuoksi kierrätysmääräyksetkin saattavat joskus tuntua kuluttajasta sekavilta tai jopa ristiriitaisilta.

Kokkosen aineistossa lajitteluun liittyvät haasteet kietoutuivat yhteen erinäisten lajittelun helpottamiskeinojen kanssa: kuluttajat esimerkiksi kokivat, että pakkauksien lajittelu on välillä hankalaa, sillä ne saattavat sisältää montaa eri materiaalia, eikä niissä ilmoiteta selkeästi, miten ne pitäisi lajitella. Tämä haaste olisi mahdollista ratkaista selkeämmillä pakkauksilla. Toisaalta kuluttajat taas toivat muun muassa esiin, että lajittelun vaatimat tilat aiheuttavat joskus ongelmia: mikäli keittiö on ahdas, voi olla vaikeaa lajitella erikseen esimerkiksi metalli, biojäte, lasi, muovi, kartonki ja paperi. Jos kotona sen sijaan olisi enemmän tilaa, lajittelu olisi myös helpompaa. Kokkonen korosti, että osaan lajitteluun liittyvistä haasteista kuluttajat pystyvät itse vaikuttamaan ainakin jossain määrin, kuten oman keittiönsä tilajärjestelyihin. Toiset haasteet taas kytkeytyvät yksilötasoa laajemmalle, kuten pakkauksien sisältämän tiedon ja/tai materiaalien selkeyttäminen.

Esityksensä lopuksi Kokkonen vielä korosti, miten tärkeää olisi saada kuluttajat näkemään jätteiden lajittelu rentouttavana. Mikäli siihen liittyviä rasituksia ja riesoja saataisiin pienennettyä, voitaisiin saada aikaan ”hyvä draivi”, joka edesauttaisi lajittelua.

Kokkosen esityksessä on helppo nähdä yhtymäkohtia myös ruokahävikkiin. Yhtäältä myös ruokaan, sen turvalliseen kuluttamiseen ja ennen kaikkea säilyttämiseen liittyy paljon epätietoisuutta, ja joskus keskenään ristiriitaistakin informaatiota aiheesta on saatavissa monesta eri lähteestä. Toisaalta ruokahävikin syntymiseen ja sen ehkäisemiseen voivat vaikuttaa niin yksittäiset kuluttajat (esimerkiksi ruokaostos- tai ruoanlaittokäytäntöjään muuttamalla) kuin ruokajärjestelmän muutkin toimijat, mistä hyvä esimerkki on vaikkapa eräpäivänsä ohittaneiden ruokatavaroiden lahjoittamiseen liittyvä lainsäädäntö. Samoin asenne- ja motivaatiokysymykset ovat merkittävässä osassa ruokahävikin kohdalla – miten saada kuluttajille ja muille ruokaketjun toimijoille aikaan ”hyvä draivi”, innostus ja kiinnostus ruokahävikin vähentämiseen?

Työryhmän toisessa esityksessä Veera Kinnunen käsitteli jätteitä ja uusia tapoja elää niiden kanssa kiinnostavan tapausesimerkin avulla. Hän puhui ruokajätteen hapattamisesta, ”kompostoinnin voodoosta”, joka perustuu fermentointiin ja onnistuu pienessä tilassa ämpärissä, joten menetelmää voi hyödyntää vaikkapa kerrostaloasunnossa. Tällainen kompostointiprosessi hapattamalla tuo jätteen lähelle hapattajaa: Kinnunen esitti, että hapattajalle ruoantähteet eivät välttämättä enää näyttäydy jonain, josta pitäisi päästä eroon, vaan päinvastoin niissä piilee elollisuuden mahdollisuus, kun moninaiset mikrobit hapatusämpärissä alkavat muuttaa ruokajätettä mullaksi.

Hapatusämpäri muodostaakin eräänlaisen mikroyhteisen, joka kommunikoi hapattajan kanssa, ennen kaikkea hajun välityksellä. Ruokajätettä hapattavat mikrobit tuottavat hapatusprosessin sujuessa mietoa, kuulemma hieman suolakurkkumaista hajua, joka kertoo hapattajalle kaiken olevan kunnossa. Kinnusen mukaan kompostoiminen hapattamalla mahdollistaa myös loputtoman määrän kokeiluja, itse tekemistä ja ratkaisujen kehittelyä, kuten hapatusämpäreiden nikkaroimisen itse tai erilaisten maitohappobakteerien kokeilemisen parhaan mullan aikaansaamiseksi.

Kinnunen viittasikin hapattamiseen jätekapinallisuutena, jossa uudenlaisten jätekäytäntöjen avulla tulee mahdolliseksi ottaa jäte itse haltuun sekä kehitellä uudenlaisia yhteiselon muotoja. Tällainen jätteen haltuunotto voisi synnyttää Kinnusen mukaan uudenlaista materiasuhdetta, jossa painopiste olisi ennemminkin jätteen kohtaamisessa ja tunnistamisessa sen ulossulkemisen sijasta. Hapatusämpäri keittiössä saa hapattajan antautumaan vuorovaikutukseen jätteen ja kompostimullan kanssa, mikä voi myös johtaa jätesuhteen muuttumiseen. Kinnunen viittasi Jane Bennettin ajatuksiin materian lumouksesta esittäessään, että kompostointi hapattamalla voidaan nähdä eräänlaisena ihmeenä, jossa jokainen jäteämpäri on kokeilun ja sattuman tulos. Kinnunen myös korosti, että tämä on hyvin erilainen lähestymistapa kuin jätetaakasta saarnaaminen, mikä kytkeekin hänen esitystään jossain mielessä myös Kokkosen ajatuksiin lajittelusta rentouttavana ja mukavana toimintana. Toisaalta Kinnunen myös huomautti, että tämänkaltainen kompostointi ei ole mahdollista kaikille, sillä se toimii vain pienessä mittakaavassa ja vaatii paljon omistautumista sekä aikaa.

Esityksensä loppupuolella Kinnunen toi esiin kiehtovan ajatuksen siitä, että hapattamalla kompostoiminen myös liudentaa luonnon ja ihmisyyden välillä tiukasti ylläpidettyä rajaa: ihminenkin voidaan nähdä mikrobiyhdyskuntana, samoin kuin jäte – ja molemmista on tärkeää pitää huolta.

Kinnusen esitys avasi mielestäni hyvin tärkeitä näkökulmia materian – olipa se sitten hävikkiruokaa tai jätteitä – kanssa olemiseen: sen sijaan että suhde niihin muodostuu ulossulkemisen ja häpeän merkeissä, suhteita on mahdollista hahmottaa myös huolenpidon, ihmetyksen ja ylipäänsä avoimen vuorovaikutuksen ulottuvuuksilla.

Tähän päättyy Sosiologipäivät-reportaasin ensimmäinen osa. Seuraavassa osassa sukelletaan vielä syvemmälle jätteiden maailmaan: yhdyskuntajätteen kiertoon sekä jätteiden ja arvon jännitteisiin suhteisiin.

- Outi