Sosiologipäivien matkareportaasi, osa 2

Kuten aiemmin luvattu, tässä kirjoituksessa raportoin lisää Sosiologipäivien Jätteen yhteiskunta -työryhmän esityksistä, joilla on yhtymäkohtia myös ruokahävikin tutkimiseen.

Jarno Valkonen ja Heikki Huilaja Lapin yliopistosta kartoittivat esityksessään yhdyskuntajätteen rytmejä, reittejä ja työtä. Heidän lähtökohtanaan oli tarkastella, miten yhdyskuntajätettä hallitaan ja millaisia yhteiselon muotoja jätteen hallinta synnyttää ja ylläpitää. Tällaiset kysymykset johdattivat heidät tutkimaan jätteen ontologian politiikkaa. Käsite viittaa siihen, että jätteelle ei määritellä etukäteen mitään valmista tai määrättyä olomuotoa, vaan sen ymmärretään muotoutuvan moninaisissa käytännöissä. Valkonen ja Huilaja käyttivät esimerkkinä roskista: se on käytäntö, joka tekee asiat, esineet tai aineet jätteeksi – kun vaikkapa ylikypsä banaani on heitetty biojätteeseen, siitä tulee jätteistä tavalla, jota se ei vielä hedelmäkulhossa ollessaan ollut.

Kotitalouksien jäteastioissa tapahtuu Valkosen ja Huilajan mukaan jätteisyyden syntymisen lisäksi myös jotain muuta. Nykyisessä kiertotalousajattelussa jäteastiassa aine muuttuu myös vastuun ja oikeuksien ulottuvuuksilla. Se ei ole enää jätettä, vaan resurssi, ja sen ympärille kietoutuvat käytännöt myös perustuvat tähän. Tässä yhteydessä Valkonen ja Huilaja kertoivat tutkimastaan kodinkoneiden kierrätykseen erikoistuneesta yrityksestä. Yrityksen toiminta on riippuvaista kotitalouksien hylkäämistä kodinkoneista, joiden virta ei kuitenkaan ole tasaista (keväisin niitä riittää ruuhkaksi asti, loppuvuodesta niitä taas ei juurikaan tuoda kierrätykseen). Toisaalta yrityksen tuottama kodinkoneista kierrätetty muovisilppu on riippuvainen markkinoista – jos muovisilpulle ei enää ole kysyntää, siitä tulee yritykselle ongelmallista jätettä.

Kiertotalouden taustalla onkin Valkosen ja Huilajan mukaan usein monimutkaisia ja sekaviakin keskinäissuhteita. Kiertotalous ei todellisuudessa ole pelkistettävissä kauniiksi ympyräksi, jollaisena se usein representoidaan, eivätkä kaikki sen piirissä välttämättä toimi samalla logiikalla tai jaa samaa ymmärrystä. Valkonen ja Huilaja esittivätkin lopuksi, että jätejärjestelmät muodostavat pikemminkin sekasotkuisia verkostoja, suhteita jotka leviävät moneen eri suuntaan eivätkä taivu selkeän kiertokulun muotoon.  

Käytäntöjen tietynlainen sotkuisuus ja ilmiöiden keskinäisriippuvuus ovat epäilemättä asioita, jotka on hyvä pitää mielessä myös ruokahävikkiä tutkittaessa. Jo ruokahävikin määrittelyn voi nostaa esimerkiksi: ei ole olemassa yksiselitteistä vastausta siihen, mitä ruokahävikki on. Lasketaanko mukaan esimerkiksi hedelmien kuoret, kahvinporot tai luut? Entä miten suhteuttaa ruokahävikin määritelmä siihen, että yhdelle pari päivää vanha kerma on jo täysin käyttökelvotonta, kun toinen käyttää sen huoletta vaikkapa leipomiseen? Valkosen ja Huilajan esitys saikin pohtimaan tieteelliseen tutkimukseen kuuluvaa eräänlaista tasapainottelua. Ei ole mitenkään helppoa määritellä, missä menevät rajat sen välillä, että tutkimus yhtäältä selkeyttää asioita, järjestelee ja samalla myös väistämättä yksinkertaistaa niitä, mutta ei toisaalta tee tutkituille ilmiöille väkivaltaa redusoimalle niitä liian siisteiksi tai rajatuiksi. Samalla Valkosen ja Huilajan esitys myös muistutti, että vaikka pintapuolisesti tai julkisuudessa kuva saattaa olla toinen, suurimittaiset järjestelmämuutokset – kuten juurikin lineaarisesta kiertotalouteen siirtyminen – eivät ole missään nimessä yksinkertaisia tai helppoja prosesseja. Samaisesta aiheesta puhui myös perjantaina toisen plenaariesityksistä pitänyt Maria Åkerman (ks. lisää esim. täältä: https://sosiologipaivat.fi/puhujat-2/).  

Työryhmän päätti Olli Pyyhtisen esitelmä jätteestä osana arvottamisen käytäntöjä. Pyyhtinen otti lähtökohdakseen Michael Thompsonin jätetutkimuksen klassikoksi nousseen teoksen ”Rubbish theory”, ja hahmotteli täydennystä sen esittämälle jäteluokittelulle, jossa roskien nähdään olevan eräänlaisessa limbossa, välitilassa: niiden arvo on nollassa, mutta ne voidaan löytää ja ne voivat saada uuden arvon. Pyyhtinen esitti, että Thompsonin esittämää jätekäsitystä voidaan täydentää ainakin kolmella tavalla. Ensinnäkin tulisi huomata asioiden tuonpuoleisen elämän moninaisuus. Jätteet voivat saada kierrätyspisteiden ja polttolaitosten tuonpuoleisessa uuden elämän, eikä niiden arvo määrity joko-tai-asteikolla, vaan suhteellisesti. Toinen Pyyhtisen huomio oli se, että jäte ei automaattisesti ole vain arvon nollapiste, vaan se voi myös olla (potentiaalisesti) arvokasta itsessään. Kolmas jäteulottuvuus, jonka Pyyhtinen toi esiin, oli jätteen aineellisuus ja jätteen kanssa olemisen tapojen ruumiillisuus. Esimerkkinä hän käytti kertakäyttötuotteita: jätteisyyden voidaan nähdä olevan laskostuneena niiden nykyisyyteen, mikä ilmenee niiden elinkaaren jokaisessa vaiheessa tuotannosta käyttöön.

Lopuksi Pyyhtinen esitti, että arvo tulisi nähdä dynaamisena ja tilanteisena asiana. Arvon luominen voi olla sotkuista, sattumanvaraista ja epävarmaa toimintaa. Dyykkausta tutkinut Pyyhtinen käytti sitä esimerkkinä tällaisesta arvon aktiivisesta tuottamisesta ja luomisesta – dyykkaajat tekevät asioista arvokkaita tilanteisesti, eikä arvokkuus ole mitenkään ennalta määrättyä tai varmaa. Tähän liittyvät Pyyhtisen mukaan myös arvottamisen monet eri muodot. Käyttöarvo ja vaihtoarvo eivät kata kaikkia arvottamisen tapoja, vaan arvottamista voi tapahtua myös muun muassa esteettisin ja eettisin perustein.

Myös ruokahävikkiä voisi olla kiintoisaa tarkastella arvon ja arvottamisen viitekehyksessä. Usein kuulee sanottavan, että valtavien ruokahävikkimäärien taustalla on ruoan arvostuksen ja arvon laskeminen. Sen sijaan, että arvo nähtäisiin asiana, jota ruoalla joko on tai ei ole, voisi olla hyödyllisempää hahmottaa Pyyhtisen ajatuksia seuraten ruoan arvo pragmaattisesti, ominaisuutena jota luodaan aktiivisesti. Tällöin olisi kenties mahdollista herkistyä niille heikoille signaaleille, merkeille ruoan arvostuksesta, jotka voivat jäädä huomaamatta, jos keskitytään vain ajatuksiin ruoan arvon laskusta jotenkin kaikenkattavana tai väistämättömänä ilmiönä. Omalla tavallaan tällaisella arvokäsityksellä voi nähdä olevan myös poliittisia ulottuvuuksia: jos arvon luominen ruoalle tapahtuu tilanteisesti, jokainen meistä voi omalla toiminnallaan vaikuttaa ruoan arvokkuuteen.

- Outi